Seuraavana sitten vuorossa Sanni, kun muistellaan edesmenneitä ystäviä. Tämä koiramaailman blondi, vanhemmiten ärsyttävänkin äänekäs, sheltti joka ei pelännyt oikein mitään. Sanni oli niin luotettava käytökseltään, ettei sen kanssa koskaan tarvinnut jännittää, että miten se käyttäytyy esim. tokokokeessa.

Sanni oli suvullisesti linjattu upeaan urokseen (Ingleside Copper Image), jonka pääkuva on voi olla tuttu. Kyseinen kuva on nimittäin tarrakuvana esim. auton ikkunoihin ja muissakin shelttituotteissa olen siihen pään profiiliin törmäänyt.

Peltsun Rei-Wild Rose
"Sanni"

17.7.1999-20.2.2013
Lonkat: A/A
Silmät: Ei todettu perinnällisiä silmäsairauksia
Polvet: 0/0
Näyttelyt: SA, 3 x Rop-vet & Vara-sert
Toko: TK1

Aloitan kertomalla siitä, että jos joku ihmettelee mistä Kennel Sabletail's nimi tulee, niin se on meidän shelttien ansiota. Kennelnimi on anottu jo monen monta vuotta sitten, mutta shelttipentuja meillä ei kylläkään koskaan ollut. Mutta shelteillä on ollut iso osa meidän koirahistoriaa ja se näkyy kennelnimenkin muodossa. Ne ketkä väreistä mitään tietää, niin osaa jo yhdistää, että nimi viittaa erityisesti Sanniin ;-).

Sanni oli muiden koirien keskellä alistuvampaa sorttia, se ei koskaan pyrkinyt johtajan asemaan vaan tyytyi mielummin olemaan alempana. Sanni ei ikinä ollut ainoana koirana, ensin kolmestaan shelttiporukassa (Juice, Iitu, Sanni) sitten pitkään Iitun kanssa kahdestaan, Jillan tullessa taas kolmestaan (Iitu, Sanni, Jilla), sitten ehtivät hetken olemaan kahdestaan Jillan kanssa ja myöhemmin taas kolmen porukka (Sanni, Jilla, Tamsku). Olipa sekava selitys.

Sanni oli rauhallinen, varma ja hyvillä hermoilla varustettu sheltti. Siitä olisi varmasti ollut harrastuskentilläkin pitkälle, mutta harmillisesti Sannin polvi ei myöhemmin enää agilityä kestänyt. Sen kautta lähti ajatus tokosta, jota pystyimme treenaamaan. Perusjutut oli entuudestaan tietty hallussa, mutta käytännössä laji aloitettiin vasta veteraani-iällä. Sannin kautta tutustuin siis tokon maailmaan ajatuksena, että oppisin lajista jotain ennen ikiomaa koiraa.

Sanni oli paras mahdollinen kaveri junior handleriin, sillä se esiintyi aina maltillisesti ja jaksoi hyvin pitkiäkin päiviä näyttelyissä ja mätsäreissä. Kaikista näyttävin rotu sheltti ei ole, mutta yllättävän hyvin saimme sijoituksia, parhaana suorituksena voitto Lappeenrannan kansainvälisessä näyttelyssä.

Koskaan meidän ei tokokokeeseen pitänyt mennä, mutta toisin kävi. Sannilla ei ollut suurta halua tehdä töitä minulle, se oli enemmän äitin perään. Kuitenkin se oli äärettömän ahne ruoalle, joten sen avulla sain sille liikkeet opetettua. Sanni oli ihmisiä kohtaan luoksepäästävä ja pomminvarma paikkamakuussa, joten meillä oli siinä ihan hyvä pohja. Eka tokokoe käytiin Sannin ollessa 9 vuotta ja viidellä kokeella se sai koulutustunnuksen TK1. Kolmen ykköstuloksen lisäksi saimme kaksi kakkostulosta (toinen elämäni ekasta tokokokeesta, jonka jännitin "pilalle" ja toinen kun satoi kaatamalla vettä). Eli tosi vaivattomasti kävi koularin saaminen. Meidän tokoura lopetettiin huipulle, kun olimme Lpky:n piirinmestaruusjoukkueessa, jossa saimme sen viimeisen ykkösen koularia varten. Koskaan en osannut opettaa Sannia noutamaan, joten avoimeen ei jatkettu.

Ulkomuodollisesti Sanni oli kuin viini, joka parani vanhetessaan. Se oli myös ihan koon ylärajoilla, ei ihan niin vahvaluustoinen kuin Iitu, mutta moneen muuhun verrattuna vankka. Steriloinnin jälkeen kasvatti runsaan turkin ja väri oli puhtaan kultainen soopeli. Korville ei ikinä tarvinnut mitään tehdä, ne oli luonnostaan juuri sellaiset, kuten pitää ja kaikki hampaat oppikirjojen mukaan. Hieman liian loiva otsapenger ja korkea hännänkiinnitys, siinä ne huonot puolet.

Oikeastaan Sanni oli vasta veteraanina sen näköinen, että se oli valmis kehiin. Nuorempana se oli vähän "ruma ankanpoikanen", mutta kuten kuvista näkyy, se lopulta oli oikea kaunotar. Veteraanina Sanni pääsi näyttelyreissuille Jillan mukana, yli kymppi vuotiaana kun ilmaiseksi pääsi. Menestystä tuli välillä, oikeastaan kävi niin, että Sannista tuli "vara Mva", eli sillä oli kolme vara-sertiä. Ja kolme kertaa se oli rotunsa kaunein veteraani. Hienoin saavutus äitin kanssa Lappeenrannan kansainvälisessä näyttelyssä Rop-vet, Vara-sert ja Pn2 noin 60 sheltin joukosta.

Jillan jälkikasvu kuulemma kiinnittä erityistä huomiota sheltteihin, taisi Sanni olla niiden idoli. Me muutettiin sammonlahteen Tarmon ollessa pentu, ja Sanni muutti muutamaksi kuukaudeksi tänne. Alakylään, omaan kotiinsa se palautui sitten, kun Tarmo oli muuttanut omaan kotiin ja sain Jillan sitten tänne. Hyvin se vielä vanhana sopeutui olemaan kerrostalossa. Sanni oli tyytyväinen kun pääsi ulos, sai ruokaa, lepoa ja rapsutuksia. Kovin paljoa se ei nauttinut matkustamisesta, mutta sopeutui niin autossa, veneessä kuin junassakin olemaan. Kaikenlaista se ehti nähdä, tehdä ja kokea, kun eli melkein 14 vuotiaaksi. Siinä oli sheltti, jolla oli kyllä turkki sekä luonne kultaa.