Moni on varmaan huomannut facebookissa kiertäneen haasteen, jossa ihmiset ovat kertoneet viidestä elämänsä koirasta. Moni on laittanut kuvia ja juttuja usan vuoden (tai kymmenien) takaa ja niitä onkin ollut mukavaa lukea. Itse en pysty osallistumaan ihan samoin, kun eihän minulla ole edes viittä koiraa vielä ollut :). Pienen palan meinasin kuitenkin jakaa ajassa ennen kelpieitä. Osa muistaa meidän shelttitytöt, toisille taas nämä jutut saattavat olla uutta luettavaa.

Bosom Buddy's Magic Mohair
"Iitu"

20.1.1997-28.5.2009
Lonkat: A/A
Silmät: Cea - ei todettu
Polvet: 0/0
Näyttelyt: SA
 

Iitun tarinoista aloitetaan tämä haaste, sillä se on meidän koirista ensimmäinen, josta muistan asioita ja osaan kertoa. Sanotaan, että jokainen koira on ihan omanlainen ja se on ainakin tullut huomattua näiden kanssa. Iitun muistan sellaisena Mummo-koirana, joka ilmaisi aina sen, mitä tahtoi. Se oli kai vähän hemmoteltu, että osasi vaatia. Mummo oli siihen aikaan meidän kolmikon (Iitu, Sanni, Jilla) kiistaton kuningatar, jota kyllä kaksi nuorempaa kunnioitti. Se oli niin suuri persoona, että ruokakupinkin paikka oli olohuoneessa.

Iitu ja Sanni oli aikamoinen parivaljakko, sillä ne eleli pitkään kahdestaan ennen Jillaa. Lisäksi niillä oli vain kaksi vuotta ikäeroa. Nillä oli omanlaisensa tyyli leikkiä keskenään, mutta Iitu oli aika poliisi eikä sen huumori välttämättä leikkeihin riittänyt. Jillan ollessa pentu, se kyllä omalla tavallaan sitä leikitytti, mutta vain silloin kun se luuli, ettei me nähdä.

Iitu oli hyvä oppimaan temppuja ja teki niitä aina innokkaasti. Tosin se ei ollut kovin miellyttämisenhaluinen, hänen arvonsa teki sitä, mitä itse halusi. Iitu oli kaikessa itsepäisyydessään ihana. Agilityä sen kanssa harrastettiin, mutta kilpakentille asti ei juurikaan. Muistan että veteraani-iässä voitimme jotkut epikset. Myös joku möllitoko kokeiltiin ja ei se hullummin mennyt, osasihan mummo-koira perusjutut, mutta meinasi nukahtaa paikkamakuuseen :D!

Iitu oli nartuksi ihan koon ylärajoilla, jopa vähän yli. Kuten kuvista näkyy, luustollisesti vahva, upean värinen ja muhkealla turkilla varustettu. Kaikki hampaat kuten pitää ja oikeanlainen hännänkiinnitys. Korvat kuitenkin aika sitkeästi pystyt, joten näyttelymenestys jäi pitkälti korvien ja korkeuden takia. Muutama SA saaliina näyttelykehistä ja vanhoilla päivillä mätsäreiden menestyjä veteraanikehissä. Meidän silmissä se oli tietysti hirmu kaunis.

Iitua ei motivoitu makupaloilla tai leluilla, vaan kuten aikaisemmin hieman kerroin, se oli omien teiden kulkija. Viihtyi itsekseen pihalla ja teki mitä itse halusi. Nämä piirteet tietysti vaan korostui vanhemmiten. Sillä oli sellainen lelu mistä se meni "hulluksi", soiva kilpikonna! Mukana mummo kulki mielellään niin autossa kuin veneessä, mutta kotiin päästyään muisti aina piehtaroida etupihalla.

Iitu eli sen 12 vuotta melko huoletonta koiranelämää. Sillä oli juoksut aika tiuhaan ja sai jo aika nuorena kohtutulehduksen, jonka jälkeen sitten steriloitiin. Muutaman vuoden Iitu joutui syömään lääkkeitä, mutta lenkkeili ihan reippaasti ja säilytti johtajan aseman ihan loppuun asti. Kun aika oli lähteä, jäi meille tietysti iso ikävä.